lauantai 29. kesäkuuta 2013

Raparperichutneyn paluu

Raparperia pukkaa puutarhassa mullan läpi sellaista tahtia, että oli pakko tarttua tuumasta toimeen ja ryhtyä keittelemään raparperichutneyta heti kun sisälämpötila laski kahteenkymppiin.


Raparperichutney on hurmannut tähän mennessä jokaisen maistajansa. Viimeisestä lusikallisesta käydään taistelu. Jotkut teistä ehkä muistavatkin viimevuotisen raparperichutneyreseptini, samaa ohjetta käytin nytkin.

Määrien kanssa se ei ole niin justiinsa, kunhan heittelee aineksia suurin piirtein oikean määrän kattilaan. Tällä kertaa tein tupla-annoksen. Chili oli nyt jotakin vihreää sorttia (en edelleenkään tunnista chilejä toisistaan) ja sipuleina oli sekä punaista että keltaista lajiketta.


Raparperit pesin hyvin ja pistin pienehköiksi paloiksi. En siis viitsinyt tällä kertaa kuoria raparpereja lainkaan, vaan ajattelin kokeilla tällaista vaivattomampaa versiota.


Inkiväärin ja chilit ostin eräästä etnisestä kaupasta (jonka nimeä en ikinä muista) Brahenkadulta Turun keskustasta. Myös tähtianiksia ja kanelitankoja löytyy etnisistä kaupoista huokeaan hintaan.


Tovin keittelyn jälkeen väriloisto kaikkoaa ja muhju muuttuu punertavan tummanruskeaksi. Valmis chutney purkitetaan heti kuumana puhtaisiin (kuumennettuihin) lasipurkkeihin, ja purkit suljetaan tiiviisti. Purkkien jäähdyttyä hetken pienen, alkaa keittiöstä kuulua plop-ääniä, kun purkit umpioituvat.


Etiketti kylkeen ja kanteen somiste. Juhlapöytäkelpoista herkkua kotikeittiöstä. Sopii eritoten grilliruokien kera tarjoiltavaksi, niin lihan kuin kanankin kanssa, kuin myös kasvispihvien... tai siis melkeinpä minkä vaan kylkeen. Chutneymme oli myös viime syksyn ravintolapäivän hampurilaisravintolamme ehdoton suosikki.

Eiku kesäkeittiöiden padat porisemaan!


P.S. Jos juustopöytään kaipailette uutta suosikkia, raparperichutneyta kokeilimme pikkujouluaikaan piparkakkujen päällä kera sinihomejuuston. Digestive-keksi, raparperichutney ja valkohomejuusto kilpailivat kimpassa ykkössijasta ensin mainitun version kanssa.

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Untuvatakin kynintä

Hullulla on halvat huvit, idiootilla ilmaiset. Eilen bongasin Facebookin Materiaalitori kierrättäjille -ryhmässä kaverini ilmoituksen tuhoontuomitusta untuvatakista. Halusin ehdottomasti pelastaa pehmoisen untuvan kaatopaikkakohtalolta. Tänään kävin noutamassa takin, kaupan päälle tuli mustikkapiirakkatarjoilut. Oiva palkkio roskakuskille.


Takki oli kärsinyt säilytyksessä, keltaisia laikkuja oli mahdoton puhdistaa. Purin takista vuorin, irrotin taskunsuista piilovetoketjut, vuorista povarin ja takinliepeistä kahteen suuntaan avautuvan vetoketjun. Hupusta sain vielä pari kuminauhan kiristyssolkea uusiokäyttöä varten talteen.


Aseina itse untuvan kynimiseen käytin Fiskarsin ompelusaksia, jotka ovat kaikissa ompeleiden purkutöissä aivan ehdottomat. Ovat muuten näppärät myös kirjontatöissä. Ratkojaakin vähän näytin muutamille saumoille.


Untuvaa läksin pihalle kerimään. Asettauduin aurinkoon untuvatakki sylissäni. Yksi "lokero" kerrallaan leikkelin saumat auki ja kaavin untuvat muovikassiin. Muovikassin sähköisyys imi mukavasti untuvia puoleensa, niin eivät lennelleet harakoille.


Untuvan käsitteleminen oli jotenkin terapeuttista. Ihanan pehmoista, ilmavaa ja kevyttä materiaalia. Kaiken kaikkiaan untuvaa kertyi nelisen muovikassillista. Ilmaahan nuo ovat täys, mutta eiköhän niillä untuvilla yksi sohvatyyny täytetä. 


Seuraavaksi onkin ryhdyttävä tiivin sisätyynyn ompelemiseen. Mahtaa olla saumojen teippaaminen tällä kertaa tarpeen, jotteivat untuvat puske läpi. 

torstai 27. kesäkuuta 2013

Videonauhakassi

Kun VHS-kasetit jäivät DVD-levyjen varjoon, moniin komeroihin jäi hillittömät vuoret unohdettuja filmejä. Käsistään taitava mammani on hiljan kierrättänyt videonauhat kutomalla niitä puuvillaloimiin poppanaliinojen tapaan. Kudotusta materiaalista hän ommella surrautti tukevia kasseja.


Bongasin äitini komerosta  tuollaisen kassin, jota hänen ei kuulemma tullut ikinä käytettyä. Minä nappasin sen mukaani (tiedoksi äidillekin, haha), kun tarvitsin juhannusriennoista palatessani lisää kantovälineitä. Ja voi että, kuinka täydellinen voi kassi olla? Se ei ole liian pieni, muttei liian suurikaan. Kassiin mahtuu hyvin esimerkiksi mappi, jollaista saan tänäkin kesänä raahata töihin ja takaisin harva se päivä.


Kantokahvat ovat tukevat ja juuri oikean mittaiset: kassin saa olalle, mutta kädessä roikottaenkaan kassin pohja ei laahaa maata. Pohja on vahvistettu (tutkailujeni mukaan) muovimatosta kierrätetystä palasta, joka on päällystetty kankaalla. Kassi seisoo siis tyhjänäkin ihan omin voimin.


Innostuin tuosta materiaalista sen verran, että nyt haaveilen saavani tuosta kimaltelevasta mustasta videonauhakudoksesta koreja ja pöytätabletteja. Kotikotoa videonauhat kannettiin jo viime syksynä kierrätyskeskukseen, mutta teiltä muilta kasetteja ehkä vielä nurkista löytyy? On hauska antaa mielikuviteuksen laukata ja itsekseen pohdiskella, mitä kaikkea noihinkin nauhoihin on taltioituna. New Kids on the Blockin konsertti? Lambadaa? Muumeja? X-fileseja?

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Minibudjetin keittiöremppa #6 | Ennen ja jälkeen

Asun puutaloyhtiön yläkerran vuokra-asuntoa, joka muuttohetkelläni oli värimaailmaltaan ja kalusteiltaan unohtunut 80- ja 90-luvun vaihteeseen. Sinne olkatoppausten ja neonvärien aikakaudelle. Kaiken järjen mukaan sisustuksen olisi pitänyt olla kovin "in" näin vuonna 2013, mutta pyökki, beige ja persikka eivät olleet ihan just sitä mitä asunnoltani toivoin.


Pyökkiset valolistat poistin samalla kun irrotin yläkaappien ovetkin. Kuten ylimmästä kuvasta näkyy, myös keittiön katto on uusittu ennen muuttoani. Jonkin sortin onnettomuus oli vesikatossa käynyt. Kuivuri pörräsi parisen viikkoa, samalla remppasin muuta asuntoa. Tammiparkettikin hiottiin ja lakattiin aem (aikaa ennen muuttoa).


Maalasin myös keittiökalusteiden päädyt valkoisiksi, vähän pistävät vielä silmään nuo kaapistojen alapuolella olevat kellastuneet sokkelit (ja vanhat lattialistat). En vielä luopunut maalipöniköistä, joten saatanpa hyvinkin tehdä noille sokkeleille vielä jotakin.


Kyökki koki pintaremontin aikana melkoisen muodonmuutoksen. Ihan kaikki ei ole vielä valmista, mutta kyllä nyt jo voi ihastella lopputulosta. Melko paljon parempi, vai mitä? Pintaremontin jälkeen keittiö on taas melkein kuin uusi.

Pintaremontin kustannukset

- tasot 150 €
- ovimaali 40 €
- kaakelimaali 40 €
- vetimet 130 €

--> yhteensä 360 €


Melko vähällä aika paljon. Vähemmälläkin olisi voinut päästä, mutta sainpahan juuri sellaiset tasot ja vetimet kuin halusinkin. Tasot asensivat puuseppä ja vuokraisäntä, muut työt tein ihan itse omin pikku kätösin. Ei voi muuta kuin myhäillä tyytyväisyyttään. En kyllä ihan heti rupeaisi uudestaan moiseen, mutta kyllä remppaaminen ihan kivaa puuhaa loppujen lopuksi on.


Mielelläni vastaan kysymyksiin, jos joku juttu on jäänyt epäselväksi. Sähköpostiakin voi lähettää, jos kommentoiminen ujostuttaa :)

---

Blogiini on tullut myös mukavasti uusia lukijoita. Tervetulotoivotukset kaikille teille!

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Kaunista juhannusta!




Leppoisaa mittumaaria kaikille teille, vesille ja maille halki Suomenmaan ja muuallekin!

torstai 20. kesäkuuta 2013

Minibudjetin keittiöremppa #5 | Vetimien vaihto

Keittiöremppa alkaa olla kutakuinkin valmis. Vielä puuttuu silikonisaumat sekä välitilan ja työtason väliin tulevat listat.  Myös uusi tiskipöydän valaisin on hankkimatta. Vetimet kävimme tänään vuokraisännän kanssa ostamassa Ikeasta. Tietenkin olin jo valmiiksi katsellut netistä varteenotettavia vaihtoehtoja, joista kärkisijoille ylsivät Tyda-, Vinna-, Metrik- ja Ekeboda-vetimet.




Olihan niitä vetimiä päästävä käsin koskettelemaan ennen kuin lopullisen päätöksen saattoi tehdä. Vinna oli vähän liian pyöreä omaan makuun, vaikka tosi kiva sekin on. Metrik oli puolestaan kovin siro noin kokonsa puolesta. Tydassa oli hyvä käsituntuma, mutta sekin oli aavistuksen liian lyhyt (138 mm). Päädyin siis Ekeboda-vetimiin, jotka ovat muotonsa puolesta myös kovin kätevät: niistä saa hyvän otteen ja vetimen ulkonevia pykälöitä voi käyttää vaikkapa väliaikaisina pyyhekoukkuina. Tottahan toki nuo Ekebodat olivat myös kollaasin kalleimmat, kympillä sai lunastaa kaksi vedintä. Vetimien hinnaksi tuli siis yhteensä 130 euroa.


Olen ehtinyt jo niin moneen otteeseen kiroamaan porakonettomuuttani, että tänään ostaa täräytin itselleni akkuporakoneen kera vara-akun ja ruuvauskärkisarjan. Ottaen huomioon, että olen vasta tänä vuonna ihan itse käyttänyt tavallista akkuporakonetta ensimmäistä kertaa eläessäni, olin aika rohkea, kun rupesin ihan tuosta noin vain omistajaksi.

Käyttöohjetta en tietenkään lukenut, kun olen kerran jo ihan konkari. Ja helpompaahan se on reikää porata koneella kuin ilman, ruuvitkin vääntyy paikoilleen ihan tuosta noin vain napinpainalluksella. Että tiedoksi vaan kaikille kamuille, multa voi tästä lähtien pyytää lainaan akkuporakonettakin.



Alun perin kuvittelin, että eihän sitä voi löytyä 15 senttiä leveitä vetimiä, jotka sopivat alkuperäisten vedinten ruuvireikiin. Niin siinä kuitenkin kävi, että porailin juuri aiemmin kittaamani reiät uudelleen auki.  On aina ilo huomata tehneensä turhaa työtä. Onneksi olin kitannut reiät umpeen vain päällipuolelta, sillä vanhat reiät oli nyt helppo löytää ovien sisäpuolelta. Sisäpuolen reikien päälle oli tarkoitus laittaa valkoiset muovitulpat, mutta säästyinpähän nyt sentään siltä vaivalta sitten.


Oveen reikiä poratessa on hyvä muistaa pitää puukalikkaa vastakappaleena, jottei poraus revi reiän ympäriltä levyä ja maalia. Helppoa kuin heinän teko, todennäköisesti jopa helpompaa.




Nyt kun on tottunut vetimettömiin kaapinoviin ja laatikoihin, on kovin vaikea muistaa käyttää noita elämää helpottavia kapistuksia. Vanhasta tottumuksesta sormet hakeutuvat automaattisesti laatikoiden vasempaan syrjään, josta on ollut kovin näppärä nyppäistä loota auki. Kaapinovet tietenkin avataan ala- tai yläsyrjästä. Vanha humanisti ei opi uusia temppuja.


Hyvältä näyttää, sano emäntä ku uutta keittiötään ihaili.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Minibudjetin keittiöremppa #4 | Teippi- ja kontaktimuovituunausta

Tarkkaavaisimmat ehkä jo huomasivat edellisen postauksen maustekaapin... tai nykyään -hyllyn tuunauksen. Jottei keittiö olisi ihan yhtä valkoista ovea vain, päätin olla laittamatta maustehyllyn eteen ovia takaisin. Sain päätökselleni myös vuokraisännän siunauksen. Jotain maustehyllylle kuitenkin oli tehtävä, olivat hyllynreunat jo ajan myötä kellastuneetkin.


Teippitarhasta ostettu hopearaidallinen washi-teippi pääsi mukaan tuunaukseen. Ensin piti teipata vain liesituulettimen yläpuolella oleva kellastunut lista, mutta niin se on, että nälkä kasvaa syödessä.


 Jokainen hyllynreuna sai osansa teippirullasta, riitti siitä hieman myös kaapinovien kellastuneiden välien tuunaukseen. Pieni vaiva, oleellinen ero.




 Kun teippi loppui, muistui mieleeni askartelusopessani lojuva mattapintainen kontaktimuovi (Lidlistä). Siks ja saks. Äkkiä maustekaapin taustalevy oli saanut uudet vaatteet.


Kontaktimuovilla kalvoittaminen tapahtui samaan malliin kuin yläasteikäisen Krissen oppikirjojenkin päällystäminen: viivottimella sileäksi. Ylimääräiset suirut leikkasin mattoveitsellä pois.


Helppo tapa tehdä pieni muutos nopeasti. Samalla tekniikalla voisi uudistaa myös esimerkiksi tiskikaapin taustalevyn. Sekä teippiä että kalvoa voi pyyhkiä kostealla rätillä, joten puhdistuskaan ei ole ongelma.


Onnistunut lopputulos, vai kuinka?

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Minibudjetin keittiöremppa #3 | Kaapinovien maalaus

Keittiörempan ehdottomasti suuritöisin osa-alue oli kaapinovien maalaus. Oi jospa maalaaminen olisikin niin helppoa, että voisi vain siltä seisomalta ruveta sutia heiluttelemaan. Ehei. Ensin pitää hakea 13 ovea varastosta, sitten hioa ja pestä ne kauttaaltaan maalipesulla. Sen jälkeen ovet ruuvataan takaisin paikoilleen ja ruvetaan jynssäämään alaovia. Kittasin myös ovenkahvojen reiät umpeen.


Tämän pienehkön asunnon keittiöön mahtuu kaksikymmentäkolme kaapinovea ja neljä laatikkoa. KAKSIKYMMENTÄKOLME ynnä NELJÄ. Voin kertoa, että jossain kohtaa hiominen ja peseminen alkaa kyllästyttää.


Jottei tekeminen kävisi liian mukavaksi, niin sitten on tartuttava saksiin ja maalarinteippirullaan ja ruvettava teippaamaan kaapinovien sisäpuolia, jotta a) ovet menevät kiinni maalaamisen jälkeenkin b) reunat ovat siistit maalaamisen jälkeen. Sen jälkeen vuorataan koko keittiö Aamuset-lehdillä (syystä että kyseisen lehden sivuja ei ole nidottu kiinni).


Sitten pääsikin jo maalaamaan tartuntapohjamaalia (Otex) oven pintaan. Onneksi sekin oli valkoista, niin sai työtä tehdessään jo hieman hahmottaa lopputulosta. Oli muuten sellaista myrkkyä se maali, että ilmanvaihdon pitää todellakin olla kunnossa, kun sitä ryhtyy levittelemään. Pohjamaalin maalattuani karkasin ystävän luo evakkoon, jotten tukehtuisi niihin maalihuuruihin.


Viimeistään siinä kohtaa, kun telasin kalustemaalia (Empire) ovien pintaan, totesin, että koko remppa on ihan hullujen hommaa. Siitä on kuulkaa naiset ja herrat romantiikka kaukana. Itse maalaaminen on ihan terapeuttista puuhaa, mutta se kaikki piilevä työ on täyttä kuraa. Yksi kerros Empireä ei riittänyt, vaan seuraavana päivänä oli pantava vielä kolmas maalikerros pintaan. Se alkoi jo sitten piisata.


Tällaiselle maailman malttamattomimmalle ihmiselle kuin minä olen, vuorokauden kuivumisaika on ihan tuskaa. Yritä siinä sitten olla ja katsella keskeneräistä keittiötä aamukymmeneltä tietäen, että seuraavan kerran saa tarttua telaan seuraavana aamuna.


En suosittele kaapinovien maalausta hätähousuille tai muuten huithapeleille ihmisille. Homma on tehtävä rauhallisin ottein ja valumajälkiä varoen. Empire on kyllä luonnostaan hyytelömäinen ja hyvin tasoittuva maali, joka ei hevin valu. Ohuet kerrokset olivat tässäkin tapauksessa oikea tapa maalata, jottei maalinoroja valunut pitkin ovien pintaa. Sutia käytin vain sellaisissa kohdissa, joihin telalla en päässyt käsiksi. Tarpeeksi pieni ja nukkaamaton tela tähänkin hommaan siis.

Yksi purkki Otexia maksaa reilu parikymppiä, siitä piisasi hyvin koko keittiöön. Purkki (0,9 l) Empireä maksaa 20 - 25 euroa, yhdestä purkista ei ihan riittänyt kahteen kerrokseen, mutta onneksi maalia löytyi läheltä lisää, eikä tarvinnut lähteä uudestaan maaliostoksille.

Huomenna riennän heti aamulla vedin- ja listaostoksille. Tässä ei siis ollut vielä kaikki. Pysykää kuulolla!

P.S. Tästä postauksesta löytyy vertailun vuoksi kuvaa alkuperäisestä keittiöstä.

Minibudjetin keittiöremppa #2 | Kokemuksia kaakelimaalista

Uudet tasot vaativat rinnalleen uusia kaakeleita. Kaakeleita ei kuitenkaan ruvettu vaihtamaan, kun budjetti ei moista sallinut eikä perusteellinen keittiöremontti nyt ollut muutenkaan ajankohtainen. Uusien laattojen asentamisen sijaan maalasin vanhat kaakelit kauttaaltaan valkoisiksi. Ronsealin kaakelimaali tuli ensimmäisenä vastaan kaakeleiden maalausta kuukletellessani, ja vain sitä oli rautakaupassakin kaupan. Yhden purkin (750 ml)hinta kieppuu siinä neljänkympin tienoilla ja siitä riittää kuudesta kahdeksaan neliöön. Yhdellä purkilla pärjää siis aika pitkälle.


Valmistelu

Ennen maalaamista oli kaakelit kuitenkin puhdistettava maalipesuaineella. Jos saumat ovat vioittuneet, ne pitää luonnollisesti korjata ennen maalaamista. Ennen telaan tarttumista suojasin vielä tason reunat ja sähkörasiat teipillä, jottei maali pääse niitä sotkemaan.

Maalin levitys

Ronsealin opastuksessa lukee, että maali levitetään vaahtomuovitelalla. Väärin. Maalarimestari kertoi jonkun asiakkaan vaahtomuovitelan sulaneen tuossa myrkyssä. Ohjeessa lukee myös, että telan jälki on tasoitettava hienolla tasoitussiveltimellä. Väärin. Sillä ei saa kuin rumia viiruja aikaan.

Valitsin siis maalarimestarin avustuksella työvälineekseni nukkaamattoman piskuisen telan. Kaakelimaali on hyvin valuvaista sorttia, joten maltti on valttia. Vaikka maalaamani kaakelit olivat jo valmiiksi melko vaaleat, tiesin jo työhön ryhtyessäni, että kaksi kerrosta on vedettävä (vaikka purkissa lukeekin, että yleensä yksi kerros riittää). Älä siis edes yritä saada ensimmäisellä kierroksella täysin peittävää lopputulosta, vaan pidä huoli siitä, että maali ei ala valua.

Vasemmassa reunassa kaksi kerrosta, oikeassa reunassa yksi kerros kaakelimaalia.


Ongelmatilanteet

Toinen kerros alkoi hienosti, maali tuntui peittävän hyvin kaikki läpikuultavat kohdat. Hetken päästä alkoi kuitenkin tapahtua kummia: alimmaisten kaakeleiden alareuna alkoi uhkaavasti kupruilla. Epäilen moisen johtuvan siitä, että alareunaan jää väkisinkin aavistuksen paksumpi kerros kuin muualle. Päätin jatkaa hommia, sillä kokemuksesta tiedän, että hätiköimällä ei tule kuin... sanonko mitä. Muutoin näyttää nyt todella hyvältä, mutta kaakeleiden alareunaan maalin alle on noussut ilmakuplia. Ongelmiin on tapana löytyä ratkaisu, uskon tälläkin kertaa niin käyvän.



Aprikoin nyt jonkinmoisen listan asentamisen kannattavuutta. Olen kuullut, että kaakelimaali on herkkä kaikenlaiselle hankaukselle, joten senkin puolesta olisi fiksua panna välitilan ja tason väliin jonkin sortin puskuri. Minä kun heiluttelen joka tapauksessa rättiä melko ahkerasti. Korkeahkolla metallisella listalla saisi myös kivasti särmäkkyyttä melko simppeliin väritykseen. Perinteinen sisäkulmalista toimisi tietenkin myös. On pistettävä vuokraisännän kanssa neuvottelut käyntiin.

Minibudjetin keittiöremppa #1 | Uudet tasot


Blogini hiljaisuus on ollut vain merkki siitä, että tämä neiti on pistänyt tuulemaan. Keittiössä tapahtuu yhtä sun toista, vaan ei hetkeen leivota kakkuja tai kokkailla mitään muutakaan. 


Kuten muistanette, muutin tähän asuntoon maaliskuussa. Ennen muuttoa pistin koko kämpässä tohinaksi ja maalasin kaikki seinät, ikkunalistat, ovenkarmit ja puolipaneelit. Kun muu asunto oli saanut uuden ulkoasunsa, keittiö pomppasi silmille kaikessa ysäriydessään (vai kasariudessaan?). Hätäratkaisuni oli irrottaa kaikki yläkaapinovet ja puiset vetimet, jotta ilme kevenisi edes hieman. Avokeittiössä tulikin kokattua kesäkuun puoliväliin asti.


Heti asuntoon muutettuani pyysin keittiöön uusia tasoja, sillä vanhat tasot olivat auttamattoman huonossa kunnossa. Kannatti pyytää, sillä ennen reissuani pääsin vuokraisäntäni kanssa taso-ostoksille. Poissaoloni aikana vanhat ja rikkonaiset tasot olivat vaihtuneet uusiin ja eheisiin, ja kraanakin oli vaihdettu uuteen.

Huomatkaa myös ikealainen kirjahyllyni, jota sisustusblogien maailmassa blogihyllyksikin kuulemma kutsutaan. Ostohetkellä en kyllä vielä tiennyt hyllyn suosittuutta, se nyt vain miellytti omaa sisustussilmää kaikessa yksinkertaisuudessaan ja keveydessään.


Virolaiselta ulkokirpputorilta herttaiselta mummolta kymmenellä kroonilla (noin kuusikymmentä eurosenttiä) ostamani teekannu toimii väliaikaisesti vaasina. Kannun alla on uuden uutukainen työtaso. Olen niin onnekas, että sain itse tehdä kaikki asuntoani koskevat päätökset, tasoa ja maaleja myöten.

Halusin keittiön ilmeen sopivan vanhan talon ja asunnon henkeen. Puinen taso olisi ollut kovin arka, kivitaso liian kallis. Kivi- tai betonijäljitelmälaminaatti tuntui huijaukselta käden alla. Yksivärinen taso olisi ollut liian ilmeetön. Hetken uumoiltuani totesin, että puukuosinen laminaattitaso on nappivalinta. Hintaa vajaalle viidelle metrille tasoa tuli alle 150 euroa, jos jotakuta sattuu kiinnostamaan.

Painakaahan mieleenne kaakeleiden ja kaappien alkuperäinen ulkonäkö, sillä pian ne ovat ollutta ja mennyttä. Remppa jatkukoon.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Puhdistava puhelinpussukka

Nyt on ihmiset loma tehnyt terää tämän neidin aivonystyröille. Siirryin viime viikolla (ehkä hieman jälkijunassa) älypuhelinten aikakauteen. Ensimmäinen asia, joka alkoi häiritä, oli uskomaton sormenjälkien määrä kosketusnäytössä.


Tokihan uudella ja älykkäällä puhelimella pitää olla suojapussukka, se on päivän selvä juttu. Lähdin reissuun heti seuraavana päivänä puhelimen ostosta, ja matkalle oli tehtävä ensi hätään ihan perusperus viiden minuutin pussukka, jota en teille edes esittele.


Silmälasien pitkäaikaisena käyttäjänä tiesin varsin hyvin, että mikrokuituliina on avain sormenjäljettömän kirkkaaseen onneen. Heti ensimmäisenä reissupäivänä mieleeni juolahtikin ajatus mikrokuituliinalla vuoratusta vettähylkivästä kännykkäpussista. Nerokasta, vaikka itse sanonkin. Joka kerta kun kännykän paljastaa pussukastaan, ovat sormenjäljet kadonneet sen siliän tien. Siuh ja viuh! Uusi gorillalasinäyttöni on niin puhdas, että siitä voi peilailla ikkunasta näkyviä puita.


Ulkokuori on samaisesta Hemtexin tekstiilivahakangasliinan jämäpalasta kuin passipussikin, vuori on puolestaan vanha (kääntöpuoleltaan susiruma) mikrokuituliina, jonka olen saanut joskus jostain kaupanpäällisenä. Nyt sain ruman puolen piiloon ja valkoisen puolen ansaitsemaansa käyttöön. Nepparilla suu kiinni, jottei puhelin karkaa kodostaan.


Tämän lähemmäs taikuutta en taida koskaan päästä.